Kansalaisoikeudet

Kaikista monikulttuurisen Venäjän kansoista erityisen rajoitettu ja säädelty asema oli Venäjän juutalaisilla. Pysyvä asuminen oli rajattu nimettyihin provinsseihin Itä-Euroopan juutalaisten sydänmailla. Myös sallitun asuinalueen sisällä Venäjän keisarikunta kohdisti juutalaisiin rajoituksia, kieltoja ja sääntöjä.

Suomen juutalaiset saivat kansalaisoikeudet vuosikymmeniä kestäneen poliittisen kädenväännön jälkeen vasta maan itsenäistyttyä.

Kristinuskoon sidottu kansalaisuus

Autonomisella Suomella ei varsinaisesti ollut erityistä juutalaisiin koskevaa lainsäädäntöä. Keskeistä on, että Suomen kansalaisuus edellytti kristinuskoa. Esimerkiksi oikeus avioliittoon ja oikeustoimikelpoisuus edellyttivät ripillä käyntiä. Väestökirjanpito kuului kirkon tehtäviin. Tulkinta, että pysyvämpi juutalainen asutus ei ollut sallittua Suomessa perustui sen sijaan tarkoitushakuiseen laintulkintaan.

Suomen erityisaseman kulmakivi oli Ruotsin vallanajan lainsäädäntö. Kun Ruotsi 1780-luvulla oli sallinut pienen juutalaisyhteisön perustamisen merkittäviin kaupunkeihin, yksikään näistä juutalaisille sallituista kaupungeista ei sijainnut Suomen puolella. Tästä saatiin vuosikymmeniä myöhemmin johdettua tulkinta, jonka mukaan Suomessa maan lakien mukaan voinut olla pysyvää juutalaisasutusta.

Harvalukuiset Suomeen päätyneet juutalaiset kääntyivät kristinuskoon. Poikkeuksen muodostivat Suomessa toimineissa venäläisissä varuskunnissa työskentelevät juutalaiset.

Rajoitettu elinkeinovapaus ja viranomaisten kontrollipolitiikka

Tilanne muuttui, kun Venäjä salli 1858 pitkän sotilaspalveluksensa päättäneiden sotilaiden puolisoineen asettua pysyvästi palveluspaikkakunnalle. Oikeus koski myös Suomessa armeijapalveluksensa suorittaneita juutalaisia.

Vuodesta 1869 vapautettujen sotilaiden ja heidän perheidensä elinkeino rajattiin tietyillä torialueilla käytävään kaupusteluun verovapailla tuotteilla, erityisesti käytetyillä vaatteilla. Viranomaisten, lääninkuvernöörien ja paikallispoliisin, julkilausuttu tavoite oli rajoittaa juutalaisten määrä mahdollisimman pieneksi.

Suomessa syntyneille ja kasvaneille juutalaisille tilanne oli kestämätön. Heidän oikeutensa asua synnyinmaassaan katkesi täysi-ikäisyyteen. Oikeus asua Suomessa perustui mielivaltaan ja altisti korruptiolle. Moni lähti maasta.

Eurooppalaisesta näkökulmasta ajatus erillisistä juutalaissäädöksistä näyttäytyivät kummallisina historiallisina jäänteinä. Pohjoismaista Tanskan juutalaiset saivat kansalaisoikeudet 1849 ja Norjan 1851.

Keskustelu kansalaisoikeuksista herää

Kun Ruotsi poisti juutalaisia koskevat rajoitukset 1870, virisi Suomessakin keskustelu mahdollisuudesta juutalaisten kansalaisoikeuksista. Oikeuksien vastustamisessa käytettiin argumentteja vedoten uskontoon ja maan talouden heikkoon tilaan, joka ei kestäisi juutalaisten aiheuttamaa ”kilpailua”. Puheenvuoroissa vedottiin jopa eläinten oikeuksiin viitaten juutalaiseen rituaaliteurastukseen suomalaisille vieraana tapana.

Toisaalta kristillisiä arvoja käytettiin myös argumenttina juutalaisten kansalaisoikeuksien puolesta. Suomen talous nousi myös esiin juutalaisia puolustavissa näkökulmissa, joissa todettiin Ruotsiin muuttaneiden juutalaisten tuoneen mukanaan paljon yhteiskuntaa hyödyttävää osaamista.

Keskustelu jatkui vuosikymmeniä, mutta pitkälti teoreettisena keskusteluna.

Käytännössä Suomen asenne juutalaisia kohtaan heijasteli Venäjän tilannetta. Laajat pogromit ja juutalaisvastaisen liikehdinnän nousu 1880-luvulla heijastuivat Suomeen ja kiristivät maassa asuvien juutalaisten tilannetta. Esimerkiksi 1889 oleskelulupien määräaika lyhennettiin 6 kuukauteen ja liikkuminen maaseudulla kiellettiin juutalaisilta.

Juutalaiset aloittavat itse kampanjoida oikeuksiensa puolesta

Venäjän ja Japanin välinen sota 1905 johti poliittisiin uudistuksiin Venäjällä ja myös Suomessa. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa Suomen poliittinen järjestelmä modernisoitiin. Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja toisena koko maailmassa.

Nyt poliittisten oikeuksien puuttumisella oli erilainen käytännön merkitys. Nuori, poliittisesti aktiivinen juutalainen sukupolvi aloitti kampanjat kansalaisoikeuksiensa ajamiseksi. Suomalaista puoluekenttää kysymys jakoi. Käytännön tasolla maassa vakiintui käytäntö, jossa hyväksyttiin juutalaiset perheet, joilla oli pidempi kytkös Suomeen.

Juutalaisten kansalaisoikeuksien puuttuminen alkoi kuitenkin heikentää Suomen kansainvälistä mainetta. Suomen kaipaamaa kansainvälistä apua heikensi kysymys siitä, miten Suomi kohteli juutalaisia. Juutalaisten oikeudeton asema heikensi Suomen kykyä saada luototusta kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta.

”Laki mooseksenuskoisista” syntyy

Asetusehdotus juutalaisten kansalaisoikeuksista Suomessa valmistui 1909. Suomi valmisteli lain juutalaisten kansalaisoikeuksista. Keisarikunnan loppuvuosia leimanneiden poliittisten levottomuuksien ja Suomea koskevien laajenevien venäläistämispyrkimysten takia laki ei kuitenkaan koskaan edennyt Pietariin asti. Viivästyksellä oli konkreettisia seurauksia. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä suomenjuutalaisia miehiä lähetettiin Venäjän kansalaisina rintamalle.

Siviilirekisterin perustaminen 1917 oli tärkeä askel kohti laajempaa uskonvapautta. Tätä seurasi 12. tammikuuta 1918 ”Laki mooseksenuskoisista” eli laki, joka salli juutalaisille mahdollisuuden Suomen kansalaisuuteen. Laki päätti vuosikymmenien keskustelun juutalaisten oikeudettomasta asemasta Suomessa. Lopulta juutalaisten oikeudeton asema liittyy Venäjän valtaan, ei suomalaisten enemmistön poliittiseen tahtotilaan.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että vaikka Suomessa asuvia juutalaisia ei itsenäistymisen jälkeen karkotettu Neuvosto-Venäjälle, kansalaisoikeudet eivät automaattisesti tuoneet kansalaisuutta. Moni suomenjuutalainen perhe kävi pitkän viranomaisprosessin Suomen kansalaisuuden saamiseksi.