Juutalaisten pakolaisten avustaminen

Pakolaiset saapuvat

Kun Natsi-Saksa liitti Itävallan itseensä 12. maaliskuuta 1938, juutalaisiin kohdistuva vaino ja heidän omaisuutensa järjestelmällinen ryöstö alkoivat välittömästi. Juutalaiset yrittivät epätoivoisesti päästä maasta pois, mutta vain harvat onnistuivat saamaan viisumin tai turvapaikan ennen kuin rajat käytännössä sulkeutuivat.

Suomen konsulaatti Wienissä myönsi joillekin maahantuloviisumeja, ja pakolaisia alkoi aluksi saapua yksittäin. 12. elokuuta höyrylaiva Ariadne toi maahan keralla noin 55 pakolaista. Heitä ei aluksi haluttu päästää maihin, mutta sosiaalidemokraattien painostus sai viranomaiset muuttamaan päätöksensä. Seuraava, noin 60 pakolaista kuljettanut laiva kuitenkin käännytettiin takaisin 19. elokuuta. Näiden pakolaisten kohtaloa ei ole selvitetty tähän päivään saakka.

Pakolaiskomitea perustetaan

Juutalaisten pakolaisten auttaminen jäi juutalaisten seurakuntien vastuulle, ja pakolaisia sijoitettiin Helsingin lisäksi myös Turkuun ja Viipuriin. Pian heidän saapumisensa jälkeen Helsinkiin perustettiin pakolaiskomitea, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Bernhard Blaugrund. Komitean tehtävänä oli huolehtia pakolaisten taloudellisesta avustamisesta; varoja saatiin ulkomaisilta avustusjärjestöiltä, kuten American Joint Distribution Committeelta, sekä seurakunnassa järjestetyistä keräyksistä. Komitea pyrki tukemaan myös työnsaantia. Monet pakolaisista olivat korkeasti koulutettuja, ja osa löysi työtä omalta alaltaan, esimerkiksi insinööreinä, kun taas monet työllistyivät juutalaisiin vaatetusliikkeisiin.

Pakolaiskomitea kävi laajaa kirjeenvaihtoa kansainvälisten järjestöjen, kuten HICEMin ja HIASin, kanssa. Nämä järjestöt auttoivat juutalaisia pakolaisia hankkimalla heille viisumeja ja turvapaikkoja sekä tukemalla heidän uudelleensijoittamistaan eri maihin. Joidenkin pakolaisten onnistuikin jatkaa matkaansa Neuvostoliiton halki Shanghaihin tai Jäämeren kautta laivalla Amerikkaan. Kaikkiaan Suomeen saapui sodan alla noin 500 juutalaista pakolaista, joista 350 jatkoi muualle.

Juutalaiseen seurakuntaan saapui samaan aikaan valtava määrä avunpyyntöjä eri puolilta Itä-Eurooppaa, mutta niihin ei resurssien puutteen vuoksi pystytty vastaamaan.

Pakolaisten elämää arjessa

Itävallanjuutalaiset pakolaiset tutustuivat nopeasti paikallisiin juutalaisiin ja osallistuivat aktiivisesti seurakunnan kulttuurielämään. Wienin oopperan kuoromestari Adolf Fleischer oli mukana perustamassa juutalaista amatööriorkesteria, ohjaaja Erich Hirschfeld tuki paikallista juutalaista teatteriseuraa, ja oopperalaulajatar Maria Donath opetti laulua nuorille.

Pakolaisten joukossa oli myös lapsiperheitä, ja osa heidän lapsistaan aloitti opinnot juutalaisessa yhteiskoulussa. Nuoret ystävystyivät pian itävaltalaisten ikätoveriensa kanssa ja pääsivät käyttämään koulussa oppimaansa saksan kieltä arjessa. Joidenkin nuorten välille syntyi seurustelusuhteita, jotka johtivat lopulta muutamiin avioliittoihin.

Pakolaisten tilanne kiristyy

Jatkosodan alettua ja Suomen käytännössä liittouduttua natsi-Saksan kanssa juutalaisten pakolaisten tilanne kiristyi. Heidät pakkosiirrettiin kaupungeista maaseudulle, pääasiassa Lammille ja Hauholle, ja pakolaiskomitea auttoi heitä löytämään majoituspaikkoja. Taloudellinen tilanne heikkeni entisestään, sillä Jointin toimittama apu lakkasi ja työnsaanti kävi yhä vaikeammaksi.

Kevättalvella 1942 työkykyiset pakolaismiehet määrättiin pakkotyöhön Sallaan ankarissa olosuhteissa. Fyysiseen raskaaseen työhön tottumattomille tämä oli erityisen raskasta: moni sairastui, ja jotkut yrittivät epätoivoissaan itsemurhaa.

Lokakuun lopussa 1942 Helsingissä asuva Abraham Stiller sai Suursaareen siirretyiltä pakolaisilta kortin, joka paljasti heidän karkottusaikeensa. Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Jonas Jakobson laati valtioneuvostolle kirjelmän, jossa seurakunta vetosi pakolaisten oleskelu- ja työlupien järjestämiseen ”humaanisuuden vaatimuksia vastaavaksi”.

Kaikista vastalauseista huolimatta kahdeksan juutalaista pakolaista karkotettiin 6. marraskuuta. He päätyivät lopulta Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille ja vain yksi heistä selvisi hengissä.

Pelko uusista luovutuksista

Keväällä 1943, uuden hallituksen myötä, pakolaisten tilanne helpottui jonkin verran: miehille pyrittiin järjestämään kevyempiä työtehtäviä esimerkiksi maatiloilla, ja moni vapautettiin kokonaan työvelvollisuudesta. Pakolaiset saivat myös aiempaa vapaammin valita asuinpaikkansa.

Huoltotilanne pysyi silti vaikeana, ja pakolaiskomitea kamppaili jatkuvasti varojen löytämiseksi. Juutalaisen yhteisön johto selvitti samalla mahdollisuuksia siirtää pakolaiset turvaan Ruotsiin, sillä pelko uusista karkotuksista natsi-Saksaan oli jatkuvasti läsnä.

Keväällä 1944 pelko oli korkeimmillaan: sekä pakolaiset että Suomen juutalaiset pelkäsivät, että Suomen pyrkiessä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa Saksa saattaisi miehittää maan. Näin oli juuri käynyt Unkarissa, missä miehitystä seurasi välittömästi laajamittainen juutalaisvainojen käynnistyminen.

Tilanne arvioitiin uhkaavaksi myös Ruotsissa, ja lopulta toukokuussa pakolaisille myönnettiin viisumit, joiden turvin he pääsivät siirtymään turvaan Ruotsiin.

Rohkeat toimet ja laaja avustustyö pelastivat monia

Suurin osa Suomeen saapuneista juutalaisista pakolaisista selvisi hengissä holokaustista. Tämä oli monen yhtäaikaisen tekijän tulosta. Siihen vaikuttivat yksittäisten suomalaisten viranomaisten, poliitikkojen ja yksilöiden rohkeat toimet, juutalaisen yhteisön laaja avustustoiminta, kansainvälisten järjestöjen tuki sekä lopulta Ruotsin tarjoama turva.